Rauha ja kansainvälinen oikeus – aseiden vai yhteistyön varassa

Erkki Tuomioja | YK 75 vuotta globaalissa maailmassa -seminaari 20.10.2020 | Suomen Humanistiliitto ry ja Helsingin Vapaa-ajattelijat ry

Immanuel Kantilta on 1700-luvun lopulta rekisteröity ajatus maailmanhallituksesta. Sen eräänlaisena ensimmäisenä inkarnaationa, joskin hyvin toisenlaisessa muodossa kuin Kant oli ajatellut, voi pitää Venäjän, Itävallan ja Preussin Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1815 perustamaa ja sittemmin enimmän osan Eurooppaa kattanutta Pyhää Allianssia.

Mikään ”kansainliitto” Pyhä Allianssi ei ollut, vaan pikemminkin hallitsijoiden liitto kansojen kurissapitämiseksi ja nationalististen tai yhteiskunnalliseen vallankumoukseen tähdänneiden aatteiden leviämisen estämiseksi. Omalla tavallaan se kuitenkin onnistui rauhan säilyttämisessä Euroopassa ja suursotien välttämisessä melkein sadan vuoden ajan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittajavaltioiden Versaillesin rauhankonferenssissa perustettu Kansainliitto jäi torsoksi, kun Yhdysvaltojen senaatti esti maan liittymisen maailmanjärjestöön. Kansainliiton suuri heikkous oli myös samastuminen voittajavaltioiden sanelemaan Versaillesin rauhansopimukseen. Aluksi liiton ulkopuolelle jätettiin siihen myöhemmin liittyneet Saksa ja Neuvostoliitto, joiden molempien jäsenyys jäi lyhytaikaiseksi. Jälkimmäisen osalta jäsenyys päättyi, kun se erotettiin talvisodan aloittaneena hyökkääjänä vuonna 1940.

Vaikka Kansainliiton peruskirja ei sotaa yksiselitteisesti kriminalisoitu otettiin maailmansotien välillä tärkeitä askeleita
sodan kieltämiseksi kansainvälisessä oikeudessa. Kansainvälisistä sopimuksista aikoinaan juhlituin, mutta sittemmin enemmän naurun ja säälin kohteeksi joutunut, on yli kuudenkymmen valtion edustajien vuonna 1928 allekirjoittama USA:n ja Ranskan silloisten ulkoministereiden mukaan nimetty Kellogg-Briand-sopimus. Lyhyen sopimuksen sisältö oli hyvin yksinkertainen: sodankäynti oli vastedes kielletty politiikan välineenä.

Kellogg-Briand ei estänyt toista maailmansotaa, mutta se vaikutti jo oleellisesti siihen, miten sodan aikana hahmotellun ja sen jälkeen Kansainliiton korvanneen Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja kirjoitettiin ja miten sitä lähdettiin soveltamaan. Se näkyi myös siinä, miten Saksan, Japanin ja muiden maiden sotasyyllisiä käsiteltiin sekä sotarikoksiin että sodan aloittamiseen syyllisinä.

YK ja sääntöpohjainen maailmanjärjestys

Kun voittajavaltiot toisen maailmansodan jälkeen kokoontuivat San Franciscoon perustamaan Yhdistyneitä Kansakuntia, ne halusivat välttää Kansainliiton monet valuviat. Onko tässä onnistuttu vai ei, riippuu siitä, näkeekö lasin puoliksi tyhjänä tai puoliksi täytenä. YK:n peruskirja on hienoa luettavaa, eivätkä sen periaatteet ole jääneet pelkästään kuolleiksi kirjaimiksi. Maailmansota on toistaiseksi vältetty ja kansainvälistä monenkeskistä säädösjärjestelmää on askel askeleelta täydennetty.

YK:n rooli ainoana sotilaallisen voimankäytön legitimoijana maailmassa on kirjattu sen peruskirjaan. YK:n nimissä on koottu, ensimmäisen kerran vuonna 1956 Suezilla, osapuolten hyväksymiä rauhanturvajoukkoja. Nyttemmin ei enää välttämättä tarvita konfliktin kaikkien osapuolten suostumusta. Maailmanjärjestö voi siten nyt käynnistää myös vaativampia kriisinhallintaoperaatioita, joissa sen valtuuttamille joukoille mandatoitu voimankäyttö ei enää rajoitu vain itsepuolustukseen.

Kriisinhallinnan mahdollisuuksia on sen jälkeen vielä terästänyt vuonna 2005 YK:ssa hyväksytty suojeluvastuun (responsibility to protect) sitoumus, joka velvoittaa YK:ta humanitääriseen väliintuloon silloin, jos valtio on kyvytön estämään kansanmurhia, sotarikoksia tai rikoksia ihmisyyttä vastaan. Konsensus suojeluvastuun hyväksymisestä syntyi lopulta reaktiona siihen, kun riittämättömin resurssein ja toimivaltuuksin varustetut YK:n rauhanturvaajat joutuivat voimattomina sivustakatsojina seuraamaan vierestä, kun Rwandassa ja Srebrenicassa toimeenpantiin kauheita kansanmurhia.

Muita merkittäviä virstanpylväitä tämän maailmanjärjestyksen rakentamisessa ovat varhaisimmat jo ennen YK:n perustamista olleet mm. Kansainvälisen työjärjestön ILO perustaminen 1919, YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948, Ydinsulkusopimus NPT 1968, YK:n merioikeusyleissopimus 1982, Kemiallisten aseiden kieltosopimus 1993, Pariisin ilmastosopimus 2015 ja Ydinasekieltosopimus 2017.

Näiden enemmän tai vähemmän yleismaailmallisten sopimusten lisäksi kansainvälistä sääntöpohjaista yhteistyötä on viety eteenpäin alueellisissa puitteissa. Eniten näin on tehty Euroopassa.

Itse maailmanjärjestö on rakenteiltaan hyvin samannäköinen kuin 75 vuotta sitten. Suurin muutos on jäsenmäärän lähes nelinkertaistuminen nykyiseen 193 jäsenvaltioon. YK:n toimivallan kova ydin – sotilaallisen voimankäytön ainoana oikeuttajana – on edelleen turvallisuusneuvosto, jossa sen viidellä pysyvällä jäsenelle on veto-oikeus. Ne voivat arvostella toisiaan sen käytöstä, mutta eivät ole pienimmässäkään määrin valmiita keskustelemaan sen poistamisesta.

Tämä vuosikymmenten työn tuloksena muotoutunut kansainvälinen sopimusjärjestelmä ja sen määrittämät pelisäännöt eivät ole täydellisiä tai virheettömiä. Niiden parantaminen ja niiden puitteissa toimiminen on kuitenkin ainoa tapa, jolla peruuttamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa voidaan kuvitella vastattavan kestämättömän kehityksen, ilmastonmuutoksen, muuttoliikkeiden ja voimapolitiikan haasteisiin.

Tämä vaivalla rakennettu ja parhaimmillaankin vielä hatara sääntöpohjainen yhteistyöjärjestelmä on vakavasti uhattuna. Nationalistiset ja populistiset liikkeet eri puolilla maailmaa ovat vaatineet maitaan toimimaan oman mielensä mukaan ja irtaantumaan niitä sitovista sopimuksista.

Suurvallat ovat näyttäneet mallia. Mutta mitä isot edellä, sitä monet pienet perässä.

Suurvalloista Kiina on puheittensa tasolla yksiselitteisimmin ilmaissut kunnioittavansa sääntöpohjaista monenkeskistä yhteistyötä. Se ei ole arvostellut YK:ta, WTO:ta tai muita kansainvälisiä järjestöjä, vaan päinvastoin lisännyt niissä aktiivisuuttaan. Sen aktiivisuuden tarkoituksena kuitenkin on, suurvallan monia taloudellisia ja muita vaikutuskeinoja käyttäen, muokata niiden toimintaa siten, että ne pidättäytyisivät jäsenmaiden suvereniteettia loukkaavista toimista.

Tällaisia ovat ennen muuta niiden puuttuminen uiguurien kohteluun tai muihin ihmisoikeusrikkomuksiin, joita Kiina pitää maitten sisäisiin asioihin sekaantumisena. Tämä on se pohja jolle Kiinan ja Venäjän läheinen yhteisymmärrys YK-politiikassa perustuu. Kiinalaiset osaavat kuitenkin venäläisiä taidokkaammin hankkia itselleen YK:ssa ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Merkittävistä kansainvälisistä toimijoista selviten Euroopan Unioni, sen muutaman jäsenvaltion vastaan haraamisesta huolimatta, on toiminut monenkeskisen sääntöpohjaisen yhteistyön puolustajana, tulivat siihen kohdistuvat murentamispyrkimykset sitten Kiinan, Venäjän tai Yhdysvaltojen suunnalta.

Venäjän ja lännen vastakkainasettelun rinnalle on hyvää vauhtia nousemassa Yhdysvaltain ja Kiinan vastakkaisuus. Nämä kaksi maata ovat jo nyt taloudellisesti tasaveroisia toimijoita ja Kiina kuroo hyvää vauhtia kiinni myös Yhdysvaltain sotilaallista etumatkaa. Molemmat ovat myös painostaneet kolmansia maita valitsemaan puolensa.

YK:ta on helppo ja usein myös perusteltua arvostella tehottomuudesta. Se on kuitenkin viime vuosina parantanut juoksuaan monien hallinnollisten uudistusten seurauksena. Sen erityisjärjestöjen toimintakyky on useimpien kohdalla kiitettävä, hyvä tai vähintään tyydyttävä, vaikka ongelmia niissäkin riittää.

Isoin uudistustarve koskee turvallisuusneuvostoa, mutta sen laajentaminen ei ole lähiaikoina etenemässä mihinkään. Turvaneuvoston laajentaminen noin 25-jäseniseksi sekä uusilla pysyvillä jäsenillä (ilman veto-oikeutta) ja vaihtuvilla jäsenillä mahdollistaisi myös sen, että se voisi korvata itse itsensä eräänlaiseksi epäviralliseksi maailmanhallitukseksi asettaneen G-20 ryhmän.

Viime kädessä syy YK:n ongelmiin on kuitenkin sen jäsenmaissa. Ilman jäsenvaltioiden tukea ja sitoutuneisuutta – ja turvallisuusneuvostossa ilman viiden pysyvän jäsenen hyväksyntää – ei maailmanjärjestöllä oli toimintakykyä eikä toimivaltaa. Kriisihallintaoperaatioihin YK:lla ei ole asettaa omia joukkoja, vaan se joutuu kääntymään jäsenvaltioiden puoleen ja vetoamalla ja suostuttamalla raapimaan kasaan riittävästi joukkoja.

YK:n arvostelu henkilöityy helposti pääsihteeriin ja myös nykyinen pääsihteeri Antonio Guterres on saanut siitä osansa. Hänen hallinnolliset uudistuksensa, erityisesti naisten nostaminen keskeisiin tehtäviin, saavat kiitosta. Arvostelu taas kohdistuu erityisesti siihen, että hän ei ole yhtä selvästi kuin edeltäjänsä puuttunut räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin, varsinkaan silloin jos on kyse turvaneuvoston pysyvistä jäsenistä. Hänen puolustajansa vetoavat siihen että ”megafonidiplomatiasta” pidättäytyminen antaa vastaavasti enemmän kulissien takaisia mahdollisuuksia vaikuttaa. Tämän tuloksellisuudesta on kuitenkin vaikea löytää näyttöjä.

Selvimmin YK:n ja koko monenkeskisen sääntöpohjaisen kansainvälisen yhteistyöjärjestelmän puolustaminen ja vahvistaminen on tietenkin Suomen kaltaisten pienempien maiden etujen mukaista. Peruuttamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa on kuitenkin mahdotonta osoittaa yhtään maata – erotuksena niiden johtajien henkilökohtaisista valtaintresseistä – jonka etujen mukaista tämä ei myös olisi.

Jäsenmaat tulevat säilymään kauas tulevaisuuteen YK:n heikkona lenkkinä ja tämän järjestelmän kanssa on pakko elää. On helppoa esittää idealistisia ideaaliratkaisuja siihen, miten kansainvälinen yhteistyö ja globalisaation hallinta tulisi järjestää. Valitettavasti näköpiirissä ei ole mahdollisuutta siirtyä johonkin maailmanparlamentin ja maailmanhallituksen johdolla toimivaan maailmaan, tai että sellainen ylipäätään olisi koskaan mahdollista. Maailma tulee vielä niiden seuraavien ratkaisevien vuosikymmenten ajan, joka meillä enintään on aikaa toteuttaa kestävään kehitykseen siirtyminen, perustumaan muodollisesti itsenäisiin valtioihin.

Kun ihmiskunnan selviytymistä koskevat globalisaation haasteisiin on päästävä käsiksi tässä ja nyt, tulee hallitustenväliseen yhteistyöhön perustuva järjestelmä olemaan edelleen siinä pääosassa. Silloin on tärkeätä, että mahdollisimman moni siihen osallistuva hallitus on demokraattisesti valittu ja demokraattiselle parlamentille vastuullinen. Kylmän sodan päättyminen kaatoi autoritaarisia hallituksia muuallakin kuin itäblokissa. Tuolloin ilahduttavasti laajentunut demokratia ei kuitenkaan ole enää viime vuosina viettänyt uusia voitonjuhlia maailmalla, vaan takaiskut ovat olleet yleisempiä.

Parlamentaarisen demokratian ja kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksien elementtejä on myös saatava enemmän mukaan myös hallitustenväliseen kansainväliseen yhteistyöjärjestelmään.

Houkutteleva ajatus on, että kansainvälisissä järjestöissä valvottaisiin myös näiden hallitustenvälistä yhteistyötä täydentävien foorumeiden avulla tehokkaammin sitä, miten jäsenvaltiot täyttävät demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen kriteereitä. Tätä voi toivoa ja sitä pitää myös aktiivisesti edistää, mutta ei ole realistista lähteä siitä, että yhteistoiminta esim. ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sotilaallisten konfliktien ehkäisemiseksi tai kriisienhallinnassa voitaisiin rajata vain ahtaimmat demokratian kriteerit täyttäviin maihin.

Maailmanjärjestön on oltava universaali tai sillä ei ole mitään virkaa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että kauppapolitiikassa ja taloudellisessa yhteistoiminnassa demokraattiset maat voisivat olla tiukempia räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyvien maiden suhteen. Valmiutta tähän kuitenkin rajoittaa se, että harvat maat
ovat tuomioissaan valmiita menemään niin pitkälle, että osallistuisivat sellaisiin sanktioihin, joista olisi niille ja niitä kotimaanaan pitäville suuryrityksille huomattavampaa taloudellista haittaa.

Demokratia ei menesty vientituotteena eikä etenkään miekkalähetyksen menetelmin. Liberaali kaikkien kansalaisten vapauksia ja oikeuksia kunnioittava demokratia leviää parhaiten esimerkin voimalla, osoittamalla kykynsä tuottaa vakautta, turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ratkaisuja globalisaation aikakauden suuriin haasteisiin kestävästä kehityksestä ja ilmastonmuutoksesta pandemioihin. Erityisen hyvässä, mutta velvoittavassa asemassa tässä ovat pohjoismaat, joiden menestys globalisoituneessa maailmantaloudessa pohjautuu pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointivaltioon, jonka arvo joskus ymmärretään paremmin pohjoismaiden ulkopuolella kuin Pohjolassa silloin, kun sitä ollaan oltu heikentämässä.